Olipa kerran prinsessa, joka eräänä päivänä joutui pahan velhon kaappaamaksi. Velho oli taitava sekoittamaan erilaisia taikajuomia ja prinsessa taasen niin kovin nuori vielä, ettei osannut aavistaakaan juovansa myrkkyä. Velhon valmistama myrkky lumosi prinsessan niin, että tästä tuli sokea eikä hän siten yrittäisi karata velhon kynsistä. Vuosikausia prinsessa eleli velhon luona siivoten, ruokaa laittaen ja pyykäten eikä kyennyt karkaamaan, kun ei sokeana löytänyt edes ulko-ovelle asti, saatikka pimeän metsän läpi takaisin kuninkaanlinnalle.
Eräänä kauniina päivänä, kun velho oli tavanomaisella päiväkävelyllään, kuului mökin ovelta koputus. Tasaisena jatkuvaa koputusta seuraten prinsessa hapuili kohti ovea ja löysi kuin löysikin ovenkahvan. – Tule, sanoi tuntematon kulkija, tiedän, miten saat näkösi takaisin. Hetken epäröityään prinsessa tajusi, että oli lopen kyllästynyt kompuroimaan sokeana ahtaassa mökissä ja eihän prinsessan arvolle muutenkaan sopinut toimia kotipiikana – hän haluaisi näkönsä takaisin. Ja niin prinsessa ja kulkuri lähtivät käsi kädessä taivaltamaan läpi synkän metsän kohti ylväinä kohoavia vuoria. Matka oli pitkä ja kivinen, mutta kulkuri oli luvannut prinsessalle, että määränpää korvaisi vaivan ja että prinsessa näkisi jälleen entistäkin paremmin. Lopulta he saapuivat perille vuoren huipulla sijaitsevalle tasanteelle. Vain ainoastaan siellä, tiesi kulkija, kasvaisi kasvi, jonka pureskelu auringonnousun aikaan kumoaisi velhon juottaman myrkyn vaikutuksen.
Niinpä he yöpyivät vuoren laella ja aivan niillä hetkillä, kun auringon ensimmäiset säteet nousivat horisontin takaa, prinsessa pisteli kasvin lehtiä suuhunsa ja alkoi pureskella.Hetki hetkeltä maisema kirkastui ja pitkästä aikaa myös prinsessa alkoi hahmottaa puiden ja vuorien piirteitä. Ei aikaakaan, kun hän näki selvästi myös kulkurin. Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sillä kulkurilla sattui olemaan suloisimmat silmät, jotka prinsessa koskaan muisti nähneensä, tosin eihän hän ollut pitkään aikaan voinut ketään silmiin katsoa. Kulkuri saattoi ystävällisenä miehenä prinsessan aina linnalle saakka, mutta sitten hänen olikin jo aika jatkaa matkaansa. Prinsessa jäi tälle ikuisesti kiitollisuuden velkaan ja iloitsi takaisin saamastaan näkökyvystään. Tieto prinsessan palaamisesta ja iloisuudesta levisi pian koko valtakuntaan ja eikä aikaakaan, kun hänellä oli pitkä liuta kilpakosijoita – niin prinssejä kuin tavallisia maanviljelijöitäkin. Taisipa vanha paha velhokin koittaa saada prinsessaa takaisin piiakseen, mutta toista kertaa ei prinsessa enää velhon myrkkyjä juonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti